NHL:n vapaiden pelaajamarkkinoiden 1. päivä on aina se kaikkein vilkkain ja silloin tehdään roppakaupalla pelaajasopimuksia.

Viime vuonna avauspäivänä, joka on siis aina 1. heinäkuuta, koska tuolloin käynnistyy NHL:n kalenterin mukaan virallisesti uusi kausi, rahaa laitettiin sopimusrintamalla palamaan hulppeat 440 miljoonaa dollaria ja yhteensä tuolloin tehtiin 91 pelaajasopimusta.

Koska tänä kesänä järjestettiin Vegasin laajennusdraft, olisi voinut kuvitella, että rahasumma ja sopimusten määrä olisivat olleet entistä korkeammalla.

Vaan eivät olleet. Itse asiassa viime vuodesta jäätiin valovuosien päähän.

Tämän vuoden avauspäivänä pelaajasopimuksiin käytettiin nimittäin 248 miljoonaa dollaria, ja vaikka kyseessä on melkoinen määrä rahaa, jää se viime vuoden lukemasta käsittämättömät 192 miljoonaa dollaria. Sopimuksia puolestaan tehtiin 83 kappaletta, mikä on kahdeksan vähemmän kuin vuosi sitten.

Mistä ihmeestä tämä oikein johtuu?

Kuten allekirjoittanut on yrittänyt useissa eri teksteissä ja keskusteluissa nostaa esille, NHL:n palkkakatto on jämähtämässä paikoilleen. Toisin sanoen NHL-seurat pelkäävät käyttää rahaa, koska palkkakaton noususta ei ole mitään takeita.

Ja miksi ei ole?

Sille on yksi erittäin yksinkertainen syy, tai ei ehkä niin yksinkertainen, mutta koitetaan selittää se sillä tavalla.

Joka vuosi, ennen kauden alkua, pelaajien vuosipalkoista pidätetään tietty prosenttiosuus Escrow-rahastoon. Yleensä tuo osuus liikkuu 15 prosentin molemmin puolin.

Tämä pidätys tehdään siksi, että mikäli NHL ei pääse haluamaansa tulokseen, saa se tasapainotettua taloustilanteensa nappaamalla Escrow-rahastosta tarvitsemansa summan rahaa.

Nyt, jos palkkakatto jatkaisi nousuaan, pelaajat olisivat se taho, jotka ottaisivat entistä suuremmin sen riskin. Nimittäin mitä korkeammalla palkkakaton yläraja on, sitä suuremmiksi NHL-seurojen menot kasvavat ja tämän myötä tuotteen nimeltä ”NHL” pitäisi tuottaa entistä enemmän rahaa. Ja, jos se ei tuota, pelaajat maksavat.

Otetaanpa tähän vielä esimerkkitapaus. Kaudella 2014-15 tuo pidätettävä osuus oli 15 prosenttia, ja koska NHL ei yltänyt tavoittelemaansa tulokseen, palautettiin pelaajille ainoastaan 2,05 prosenttia takaisin. Tuolloin esimerkiksi Shea Weber, silloinen NHL:n kovapalkkaisin pelaaja, menetti 14 miljoonan dollarin palkastaan lähes 2 miljoonaa dollaria.

Nyt päästäänkin sitten tapaus Connor McDavidiin, jonka haluan nostaa esille, koska se on aiheuttanut lukijakunnassamme niin valtavan määrän keskustelua.

Miksi en siis pysty hyväksyä sitä, että McDavid vaatii yli 13 miljoonan dollarin vuosipalkkaa?

Kahdesta erittäin oleellisesta syystä.

Ensinnäkin se muuttaa markkinat. Tämä johtuu siitä, että tällä hetkellä pelaajille ojennettavat sopimukset mukailevat Jonathan Toewsin ja Patrick Kanen sopimuksia, jotka takaavat heille 10,5 miljoonan dollarin keskiarvolliset vuositienestit. Toisin sanoen he ovat NHL:n parhaiten palkatut pelaajat. TOISTAISEKSI.

Nyt, kun kallein sopimus on nousemassa yli 13 miljoonaan dollariin, alkavat myös muut pelaajat mukailemaan tätä. Toisin sanoen esimerkiksi Ryan Johansenin kaltainen pelaaja olisi ennen hakenut noin 6-7 miljoonan dollarin arvoista jatkosopimusta Nashville Predatorsilta, mutta nyt pyynti on 8,5 miljoonaa dollaria.

Ja tämä tismalleen sama kaava pätee jokaisen palkkaluokan pelaajiin.

No, mitäs nämä kalliimmat sopimukset sitten tarkoittavat? Valtavia palkkakatto-ongelmia.

Tätä kautta päästää siihen toiseen seikkaan.

Jos McDavidin sopimus on vuositasolla 13,25 miljoonaa dollaria ja joukkuekaveri Leon Draisaitlin esimerkiksi 9 miljoonaa dollaria, on yhteissumma 22,25 miljoonaa dollaria.

Palkkakatto ensi kaudelle on 75 miljoonaa dollaria, ja vaikka McDavidin sopimus käynnistyykin vasta vuoden päästä, mennään nyt tällä palkkakatolla, mikä meillä käytössämme tiedollisesti on. 22,25 miljoonaa dollaria on kauden 2017-18 palkkakatosta 29,6 prosenttia.

Moni on sanonut, että tilanne oli sama myös silloin, kun Evgeni Malkin ja Sidney Crosby aikanaan tekivät rahakkaat nykysopimuksensa. Ja kyllä, siinä ollaan suunnilleen oikeassa.

Oleellinen ero on kuitenkin se, että tuosta hetkestä palkkakatto on jatkanut nousuaan.

Itse asiassa, otetaanpa tähän väliin vertailu siitä, miten palkkakaton ylärajan nousu on edistynyt (suluissa kasvun prosentuaalinen määrä, pyöristettynä):

  • 2005-06: 39 miljoonaa dollaria
  • 2006-07: 44 miljoonaa dollaria (+12,8 %)
  • 2007-08: 50,3 miljoonaa dollaria (14,3 %)
  • 2008-09: 56,7 miljoonaa dollaria (12,7 %)
  • 2009-10: 56,8 miljoonaa dollaria (0,2 %)
  • 2010-11: 59,4 miljoonaa dollaria (4,6 %)
  • 2011-12: 64,3 miljoonaa dollaria (8,2 %)
  • 2012-13: Työsulkukausi (poikkeuksellinen)
  • 2013-14: 64,3 miljoonaa dollaria (0,0 %)
  • 2014-15: 69 miljoonaa dollaria (7,3 %)
  • 2015-16: 71,4 miljoonaa dollaria (3,5 %)
  • 2016-17: 73 miljoonaa dollaria (2,2 %)
  • 2017-18: 75 miljoonaa dollaria (2,7 %)

Kuten huomaatte, vuosittainen kehitys on hiipunut vuoden 2007-08 huippulukemista, 14,3 prosentista, 2,7 prosenttiin ja lasku on ollut systemaattista.

Mennäänpä nyt sitten niihin Malkinin ja Crosbyn sopimuksiin.

Crosbyn nykyinen sopimus astui voimaan kaudella 2013-14 ja se on keskiarvoltaan vuositasolla on 8,7 miljoonaa dollaria. Malkinin sopimus puolestaan potkaistiin käyntiin vuotta myöhemmin, 9,5 miljoonan dollarin vuosittaisella palkkakuitilla.

Kaudella 2014-15 heidän yhteispalkka oli siis 18,2 miljoonaa dollaria, mikä oli sen hetken palkkakatosta 26,37 prosenttia – siis 3,23 prosenttiyksikköä vähemmän kuin McDavidin ja Draisaitlin ennakoidut sopimukset olisivat ensi kauden palkkakatosta.

Ja katsotaanpa sitten jälleen taulukon kautta Malkinin ja Crosbyn verottaman osuuden kehitystä palkkakattoon suhteutettuna:

  • 2014-15: 26,37 %
  • 2015-16: 25,49 %
  • 2016-17: 24,93 %
  • 2017-18: 24,26 %

NHL:n palkkakatto oli useiden Pohjois-Amerikasta tulleiden raporttien mukaan hyvin lähellä jäädä myös tulevalle kaudelle 73 miljoonaan dollariin, mikä oli siis tarkoittanut sitä, että kasvua ei olisi tapahtunut lainkaan.

Pelaajat suostuivat kuitenkin nostamaan sitä vielä piirun verran, mutta esimerkiksi koko TSN:n asiantuntijaraati – Bob McKenzie, Darren Dreger ja Pierre LeBrun – oli Free Agent Frenzy -lähetyksessä sitä mieltä, että palkkakatto tulee jäämään näihin lukemiin ja siksi seurat eivät uskaltaneet käyttää rahaa.

Toisin sanoen Crosbyn ja Malkinin verottama prosenttiosuus jäisi lukemaan 24,26 %, kun taas McDavidin ja Draisaitlin olisi 29,6 %. Rahana tämä ero tarkoittaa yli 4 miljoonaa dollaria, eli esimerkiksi ykkös- tai kakkosketjun laituria.

Ja nyt pääsemme nimenomaan siihen ongelman ytimeen: McDavid syö palkkavaatimuksellaan ympäriltään pois niitä Stanley Cupin voittamiseen vaadittavia palasia.

Herranjestas, sehän nähtiin jo vapaiden pelaajamarkkinoiden 1. päivänä – Edmonton Oilers ei käytännössä ottaen uskaltanut tehdä yhtään mitään. Ja aina vain haastavammaksi homma muuttuu, sillä kuten todettua, jatkossa McDavidin sopimus määrittää markkinat.

NHL FREE AGENT FRENZY 2017: Kaikki yhdestä ja samasta paikasta.