Chicago Blackhawks on ollut viimeisen vuosikymmenen menestyksekkäin NHL-organisaatio sen voitettua kolme Stanley Cupia kuuden vuoden sisällä (2010-2015).
Tätä voidaan pitää käsittämättömänä saavutuksena palkkakattoajan NHL:ssä, joskin lasku siitä on tullut nyt maksettavaksi kovien korkojen kera joukkueen jäädessä mitä suuremmalla todennäköisyydellä pudotuspelien ulkopuolelle toista kertaa peräkkäin.
Joukkueen riippakiveksi on muodostunut lopulta se, että pitkäaikaiset johtotähdet Jonathan Toews, Patrick Kane, Duncan Keith, Brent Seabrook sekä loukkaantumisista parin viime kauden ajan kärsinyt maalivahti Corey Crawford haukkaavat viidestään peräti 39,4 miljoonaa dollaria joukkueen palkkakatosta.
Jokainen näistä on jo 30 ikävuoden ”huonommalla” puolen, minkä lisäksi kaikilla on sopimuksissaan siirron estävä pykälä. Tämä puolestaan sitoo Chicagon seurajohdon kädet täysin yrityksiltä nuorentaa kokoonpanoa pelaajakauppojen avulla.
Aivotärähdysongelmiensa kanssa painiva Crawford ei välttämättä pelaa enää peliäkään NHL:ssä, minkä lisäksi takavuosista täysin taantunut 33-vuotias Seabrook nostaa nykytasoonsa nähden katastrofaalisen kokoista 6,875 dollarin vuosipalkkaa vielä seuraavan viiden kauden ajan!
Menestyksen myötä myös korkeat varausvuorot ovat luonnollisesti olleet Blackhawksille tällä vuosikymmenellä utopiaa, minkä seurauksena se ei ole päässyt käsiksi myöskään kaikkein kirkkaimpiin lahjakkuuksiin varaustilaisuuksien kautta.
Joukkueella on riveissään Alex DeBrincatin, Dominik Kahunin ja Henri Jokiharjun kaltaisia tulevaisuuden laaatupelaajia, joskin Kanen ja Toewsin kaltaiset lahjakkuudet on naarattu korkeammilla vuoroilla varaamaan päässeisiin organisaatioihin jo vuosien ajan.
Chicagossa onkin nyt käynnissä Detroit Red Wingsin tapaan jonkinasteinen välitila, jossa seuraavaa todellista menestysikkunaa joudutaan odottamaan Toewsin, Kanen ja kumppaneiden jälkeiselle ajanjaksolle.