Kommentti: Nenäliina, kyyneleet ja Teemu Selänne – niistä on jokaisen suomalaisen ensi yö tehty!

Teemu Selänteen upeaakin upeampaa NHL-uraa juhlistetaan ensi yönä Torontossa, kun hänet lisätään kautta aikain toisena suomalaispelaajana, Jari Kurrin rinnalle, NHL:n kunniagalleriaan.

Tiedän sen jo nyt: ensi yöstä tulee yhtä tunteiden vuoristorataa.

Vaikka olenkin suomalainen mies, jonka ei pitäisi puhua eikä pukista – tai ainakaan missään nimessä kyynelehtiä – niin tulee tapahtumaan.

Ja ne kyyneleet, ne tulevat olemaan ennen kaikkea ilon, mutta samalla osittain myös surun kyyneleitä.

Miksi surun?

Kun Teemu Selänne nimetään virallisesti jääkiekon kunniagallerian, Hockey Hall of Famen jäseneksi, on se ikään kuin yhden aikakauden lopullinen päätös.

Se on yhden todella kauniin, ja suomalaiselle jääkiekolle huipputärkeän, aikakauden päätös; juhlallisuudet ovat nimittäin sitten siinä.

Selänne on kruunattu Leijona-pelaajien aateliin. Hänen pelinumeronsa on jäädytetty. Hänet on nimetty IIHF:n Hall of Fameen ja nyt edessä on Toronton ilta.

Ensi yön jälkeen Selänteellä ei ole enää mitään saavutettavaa pelaajauransa osalta. Ainoina kruunuina palkintokaapista puuttuvat MM- ja olympiakulta, mutta sillekään asialle ei ole enää tehtävissä mitään.

Joku voisi siis sanoa, että kautta aikain ylivoimaisesti upein suomalaisen jääkiekon suurlähettiläs poistuu takavasemmalle.

Tokikaan Teemu itse ei niin tee, mutta nyt aika ajaa tietyssä mielessä lopullisesti ohitse.

Valtikka on jo siirtynyt uudelle sukupolvelle, joka vaikuttaa eittämättä olevan valmis heille heitettyyn valtavaan haasteeseen.

Ja itse asiassa tuossa uudessa sukupolvessa heijastuu myös se Selänteen jättämä perimä, koska niin moni heistä pääsi kokemaan Selänteen kanssa pelaamisen.

Miksi tämä sitten on ilon täyttämä ilta?

Siksi, että tässä kunnioitetaan ja iloitaan kenties Suomen jääkiekkohistorian merkittävintä aikakautta. Selänne ei nimittäin päässyt tähän pisteeseen yksin, vaan hän tarvitsi siihen kokonaisuudessaan suomalaisen jääkiekon kultaista sukupolvea.

Saku Koivu, Teppo Numminen, Kimmo Timonen… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Ja samalla tässä kunnioitetaan kenties kaikkein hienointa suomalaispelaajan uraa.

Uraa, jollaiseen tuskin kovinkaan moni, jos kukaan, pystyy.