Kommentti: Korjattaisiinko Mike Babcockin kokema ”vääryys” vihdoin? – Ei vielä koskaan vuoden valmentaja

Toronto Maple Leafs on kovaa vauhtia etenemässä kohti ensimmäistä uudelleenrakennuksensa jälkeistä pudotuspelikevättä.

Kun Mike Babcock, joka valmentaa nyt toista kauttaan Toronto Maple Leafsia, työskenteli vielä Detroit Red Wingsin penkin takana, jatkoi hän seuran huikeaa pudotuspeliputkea ja oli lopulta venyttämässä sen 24 kauden mittaiseksi (nykyisin 25).

Matkan varrelle mahtui kaksi NHL:n runkosarjan voittoa, useita konferenssi- ja divisioonavoittoja, mutta kertaakaan häntä ei nimetty NHL:n vuoden valmentajaksi.

Tilanne on myös nykyisin sama. Vaikka Babcock on voittanut valmennusurallaan yhden Stanley Cupin, kaksi olympiakultaa, kahdesti World Cupin ja alle 20-vuotiaiden MM-kullan, ei hänen palkintokaapistaan löydy edelleenkään vuoden valmentajalle jaettavaa Jack Adams -palkintoa.

Yhtenä verottavana tekijänä nähdään varmastikin se, että ensimmäisten vuosien aikana Babcockilla oli käsissään yksi NHL:n kovimmista joukkueista, mutta esimerkiksi viimeiset vuodet Red Wings -organisaatiossa olivat pelkkää selviytymistaistelua ja siitä huolimatta pudotuspeliputki säilyi hengissä.

Vuodet Red Wingsin penkin takana:

2005-06: NHL:n runkosarjan voitto
2006-07: Läntisen konferenssin voitto (runkosarja)
2007-08: NHL:n runkosarjan voitto
2008-09: Läntisen konferenssin kakkossija
2009-10: NHL:n runkosarjan 7. sija
2010-11: Keskisen divisioonan voitto (runkosarja)
2011-12: NHL:n runkosarjan 8. sija
2012-13: NHL:n runkosarjan 13. sija
2013-14: NHL:n runkosarjan 15. sija
2014-15: NHL:n runkosarjan 12. sija

Palkinnon jakoperusteet täysi vitsi

Nyt tuo Babcockin kokema ”vääryys” voisi kuitenkin olla korjattavissa. Hän on nimittäin jo toisella kaudellaan Maple Leafsin peräsimessä viemässä viime vuodet pahasti tarponeen kanadalaisseuran pudotuspeleihin.

Tokihan joku voisi keksiä vastaväitteeksi tällä kertaa vaikka sen, että Babcockilla on käsissään niin käsittämätön määrä superlupauksia, mutta nimenomaan tässä siihen miinaan astuttaisiinkin: jonkun täytyy valmentaa ne ensimmäisen vuoden pelaajat sille tasolle, että joukkue selviytyy pudotuspeleihin.

Tavallaan perusteluita voidaan hakea myös siitä, että esimerkiksi Winnipeg Jetsiä ei tulla näkemään pudotuspeleissä. Paul Mauricella on kuitenkin käytössään niin ikään niitä todellisia superlupauksia, kuten nyt vaikka Patrik Laine, Mark Scheifele ja Nikolaj Ehlers, sekä taustalla todella vahva runko kokeneita pelaajia.

Ylipäätään kyseistä palkintoa voidaan pitää hieman idioottimaisena perustuen siihen, että esimerkiksi kymmenestä viimeisestä voittajasta kuusi ei ole koskaan päässyt juhlimaan Stanley Cupia valmentajana.

Tilanteen huvittavuudesta kertoo myös se, että Chicago Blackhawksin kolmeen Stanley Cup -voittoon johtanutta Joel Quennevillea ei ole nimetty vuoden valmentajaksi nykyisessä pestissään, mutta sen sijaan St. Louis Bluesissa hän sai kyseisen kunnian. Kyllä, siis siellä, jossa menestys jäi Blackhawksiin verrattuna nälkävuosien tasolle.

Toisin sanoen, palkinnon jakoperusteita kannattaisi varmastikin pohtia uudemman kerran, koska muutenhan Bruce Boudreau voisi voittaa sen käytännössä ottaen joka kerta, vaikka vuosi toisensa jälkeen ”hänen joukkueensa” sulavat pudotuspeleissä.

Jos Babcock ei tuota ”killutinta” saa kaappiinsa vielä tänäkään vuonna, mikä tuskin hänen maailmaansa mullistaisi, niin onneksi on olemassa esimerkiksi John Tortorellan ja Guy Boucherin kaltaiset nimet, jotka niin ikään ansaitsevat sen.